Mutta kuulkaas - jälleen olisi ilmoitusasiaa. On sitä miehissä taas oltu. Kun eihän sitä osaa olla yksin kun on koko elämänsä ollut kaksin. Ehkä aikuisuuden myötä arvostaa vaan kuitenkin sitä kaksin oloa niin paljon enemmän. Ymmärtää, että kaksin on sinä ja minä ja me, eikä minä edellä. Olen kipuni kärisnyt ja on tässä kuule muakin satutettu, mutta ehkä sitä ihminen osaa myös paremmin vanhempana arvioida omia toimintamallejaan. Nyt minä tiedän mitä tehdä ja miten toimia. Olkoon nämä kaikki aiemmat olleet siis harjoitusta!

Ja näin saavumme pääsuoritukseen, kauden huipentumaan, tähän kilpailuun, jonka elämässä aion voittaa. Mies numero 4. Hän minua rakastaa ja minä häntä. En hulluna, mutta koko sydämestä. Hesarissa luki osuvasti - nuoruuden jälkeen ymmärtää, että jos aina vaan rakastuu siten, että jalat menee alta, niin eihän siinä käy muuta kun lyö päänsä asfalttiin. Minä siis lupaan rakastaa sinua mies numero neljä koko loppuelämäni intohimoisesti. Lupaan olla tasa-arvoinen kumppani. Lupaan siivota jälkeni. Lupaan etten mäkätä. Lupaan huomioida sinut ja olla joustava. Mutta koskaan ikinä minä en aio enää hakata päätäni seinään.

Olkoon mies numero neljä viimeinen. Kunnes kuolema meidät erottaa. Sattuipas tässä niin, että menimme naimisiin.

Morissey on tosin oikeassa - sinä tapoit minut - minä annan anteeksi. Vastaan jokaiseen viestiin, teen kaikkeni, että sinä et unohda minua. Sinä teit minusta ikuisesti viallisen. Sinä teit minusta tytön, jolla on painolastia enemmän kuin yksin jaksaa kantaa. Minä tapaan poikia. Minä panen poikia. Minä rakastan poikia. Hulluna huudan perään - ole minun! Ja voi niitä poikia on. Mutta kun ne ei ymmärrä. Ymmärrä, että minä olen rikki, poikki ja ainoastaan puolikas ihminen. En ole enää mitään, eikä minua saa ehjäksi. Ole hyvä ja yritä rakastaa, muttei siitä tule mitään.

Oli rankkaa olla 15-vuotias ja rakastunut, mutta ei se näin 25-vuotiaana ole yhtään helpompaa. Elämä anna armoa, minä en enää jaksa.

Ja näin sitä tiputtiin kovaa ja rytinällä. Ihan aidosti ei olisi tehnyt mieli nousta sängystä enää ikinä. Ihan aidosti mietin, että jos nyt hyppään tosta parvekkeelta ja olen vain läntti asfaltissa, niin ketä kiinnostaa? Mutta kun ikävuodet alkaa olemaan lähempänä viittäkymmentä kuin syntymää, niin sitä ymmärtää, että hetken se vain kirpaisee. Dramatiikka olkoon nuoruuden kuvio.

Ja voi, kuinka se kirpaiseekaan. Erityisesti aamuviideltä herätessä tuijottamaan kattoa ja miettimään, mitä minä tein väärin? Ei valemies, vaan minä. Mitä minä tein ettei minulla ole enää minua, sinua ja meitä. On vain minä yksin ja sinä kaksin tai kolmin, mistä minä niistä naiskuvioista tiedän. Onhan tässä ennenkin erottu, mutta ei avoliitosta. Ei elämäni liitosta. Ei miehestä, jonka eteen olisi tehty ihan mitä vaan. Toisaalta perverssiähän se on, että toinen tekee mitä huvittaa ja minä ulisen. Ulisen loputtomasti niin kuin rakastunut stereotyyppinen alistettu tyttö. Minä, jonka palvelukset per tunti maksaa toistasataa, itken ja ulisen keskellä olohuoneen lattiaa kun "se poika ei tykkääkään musta". Niin pitkälle on tultu, mutta toisaalta ei ollenkaan. Huraa elämää, toistat vaan samaa ja samaa kuviota.

No mutta, better luck next time. Neljäs kerta ei varmaa totuutta sano, mutta ehkäpä se kirpaisee joka kerta ihan hieman vähemmän.

Poika, jolla oli leijonan tukka ja kylkiluut paistoivat t-paidan läpi. Poika, josta tuli juuri sellainen kuin ajattelin, hyvä sydäminen ja sympaattinen. Leijonan tukka heiluen poika jatkanee elämäänsä. Minä en tiedä. Minä tiedän, että poika valmistui ylioppilaaksi, meni ammattikorkeakouluun ja löysi suloisen tytön. Minua sattuu kun ajattelen sitä tyttöä, mutta heidän kaksilonsa on parempi kun meidän oli. Ei se enää satu minun sydämeen, vaikka silloin kun asiasta kuulin, silloin ulistiin ja ulistiin.

Herrasmies numero kaksi - hän ei ollut napakymppi. Voi kun minua sattui. Sattui vuodet sen jälkeen. Edelleen kun ajattelen nousee niskavillat pystyyn. Miten sinä kehtasit kohdella minua noin ja samalla väittää että rakastat? Sinulla ei mene hyvin, ja siitä minä olen salaa onnellinen. Anna kun hypin tässä tasajalkaa ilon tanssia. Sinulle en toivo mitään. Tästä vihasta on teini-ikä kaukana, tässä jaetaan vuosien patoumat, ole hyvä ja vaihda puolta kun kävelet kadulla minua vastaan.

Ja palataan, koska third time's the charm. Mies, joka käveli juottolassa minua vastaan. Mies, joka kieltäytyi rakastamasta ylevien syiden takia. Mies, jonka takia hakkaan päätä seinään, vaikka joka päivä. Mies, joka on aina huolellin siitä, että hän rakastaa minua asteen vähemmän. Mies, jonka vierestä herään onnellisena. Yhteisiä vuosia viisi, joista muutama eri maissa. Miten joku niin läheinen onkin niin etäinen? Ei me osata olla kaksilo, ei meillä ole symbioosia. Meillä on kuulkaas veljet ja siskot aikuisten parisuhde. Huraa, huraa ja huraa! Siivoa sinä pyykit lattialta niin ehkä tänään illalla halitaan. Voi tätä maisteri-ihmisen elämää. Niin helvetin yksinäistä ja kurjaa, mutta hei minä elän elämää! 13 h päivässä toimistolla ja loput kotona nukkuessa. Otetaanko pitkäveto, yksi risti kaksi, koska minun elämäni mies kävelee ulos?

Olen viimeiset kaksi vuotta leikkinyt veljeni kanssa kuolemanleikkia. Ainoa vain se en ole minä, jolla on diagnoosi ja halu kuolla. Niin ne osat vain kääntyi ja se perheen "parempi" lapsi sairastui. Tuntui perverssiltä, että se olin minä, joka valvoi sen puhelimen kanssa peläten että nyt se meni ikkunasta. Ei se mennyt. Onneksi. Salaa toivon, että veljeni ymmärtäisi minua paremmin ja tajuaisi sitä mustuutta mitä minussa on. Hetken ehkä tajusikin. Mutta kuolemanleikki on niin haudan vakava asia, että sitä ei ehkä ole syytä toivo kenellekään siinä toivossa, että mekin osattaisiin olla veli ja sisar joskus. Sen sijaan, että minua ymmärrettäisiin toivon kyllä veljelle onnea, iloa ja sitä että päässä pauhaa.

Entä minä? Minä olen maisteri-ihminen. Naurettavaa. Minä olen työllistetty. Naurettavaa. Minulla on edelleen se poika, jonka perässä kaaduin Onnelan portaat vuonna 2009. Naurettavaa. Tosin sitä poikaa en ole nähnyt moneen vuoteen. Minä lähdin, hän lähti ja niin meidän kaksilosta tuli yksi ja puoli. Puolikas on se satunnainen skype -puhelu, whatsap -viesti ja muutaman kuukauden välein livenä heitetyt femmat. Raskasta elämää tämäkin. Mutta ehkä sitä vanhemmiten tajuaa, että itsenäisyys on onni. Minä en tarvitse sinua, mutta olen onnellisempi sinun kanssa. Minä vihaan välimatkaa ja vierautta ja sitä että sinä et tunne enää minua, mutta oi kun minun maailman pyörii meidän kohdatessa.

Tämäkin päättynee tänä kesänä. Mutta kuka tietää. Minä vihaan Suomea, vaikka rakastan Helsinkiä. Rakastan kesä-Helsinkiä niin paljon, että voisin jopa harkita jääväni. Mutta jalat vie ja minä tahdon mennä. Kävellä paljain jaloin pitkin Aleksanterinkatua, hypätä laivaan ja lähteä. Mutta valehtelen, en minä kävele enää paljain jaloin. Ei se sovi maisterisihmiselle. Typerä maisteruus, joka pakottaa vaihtamaan ulkonäon, myymään sielun asianajomaailmaan ja esittämään, että mua kiinnostakaa p**kaakaan teidän asiat. Antakaa mulle rahaa huutaa entinen hippityttö, joka rakasti leijona-tukkaista poikaansa niin paljon. 

Vaikka tuntui, että elämä eteni ja minä pysähdyin, niin siinä se menikin. Huomaamatta. 

En minä kuitenkaan pojan perään itke. Tuhannen promillen humalassa tutustuin nykyiseen mieheen. Katsoin kerran, naurahdin ja juoksin jonnekin. Kuukausi myöhemmin sama juttu. Toinen kuukausi, meistä tuli ystäviä. Puoli vuotta myöhemmin heräsin miehen vierestä, enkä kertaakaan sen jälkeen ole muualta herännyt. Puolitoista vuotta myöhemmin alkoi meidän kotileikki. Niin kovin erilaista kun sitä lukiolaisena kuvitteli. Päässä pyöri silloin vapaus, ja oikeus päättää omista tekemisistä. Meillä on arki. Arki on silti parasta mitä tiedän. Voi mies <3 Toisen rakastaminen on niin helppoa. 

Minä olen aina rakastanut intohimoisesti. Se pelottaa minua niin paljon. Jokaisen miehen kanssa olen ollut menossa naimisiin, aivan kuten nykyisenkin. Entä jos meilläkään ei toimi? Entä jos tämä ei ole se oikea? Pitäisikö minun olla oma itsenäinen itseni ennen kuin voin olla kaksi toisen kanssa. En tiedä. Rakkaus vie eteenpäin ilman järkeä. 

20-vuotiaana minä olen ollu kerran kihloissa, kolmessa pitkässä parisuhteessa, päässyt ylioppilaaksi, valmistunut oikeustieteen notaariksi, ollut avovaimo, kaksi kertaa psykiatrisessa hoidossa, vieläkin avohoidossa, yrittänyt päättää elämäni ja seissyt kahdella jallalla katse kohti tulevaisuutta ja todennut olevani onnellinen. Liian paljon liian vähässä ajassa. Itseäni tässä kai voi vain syyttää. Toivon koko sydämestäni, että tulevaisuus olisi lempeä.

pitkästä aikaa koko maailma tuntuu ylivoimaiselta. tässä on oltu hymy suin jo vuoden joten ehkä on itkemisen aika . suurin tragedia on poikaystävän muutto turkuun, minä en ole se ihminen joka harrastaa kaukosuhteita. edellisen pojan lähdettyä muutamaksi kuukaudeksi rapakon taakse hajosin pahemmin kuin koskaan. toisaalta sain silloin ekan mania/masennus duoni joten ehkä siinä osa syy sen aikaiseen pohjaan. mutta nyt menen sinne suuntaan taas ja kovaa. mikään ei huvita kaikista vähiten opiskelu. mieleni tekisi jäädä sänkyyn makaamaan death cabia kuuntelemaan ja pientä pörröistä koiraa silittelemään. tänään minä en vain jaksa, katsotaan uudestaan huomenna.

rankat ovat ajat olleet ja helpoa ei se jatkossakaan tule olemaan. se muistuttaa mua pitää jalat maanpinnassa vielä on turha juhlia, turha heittää lääkkeet seinään ja juost kirkuen ympäri helsinkiä, minä olen terve, minä olen ensimmäistä kertaa sitten 14-vuotissyntymäpäiväni vilpittömästi onnellinen. poikaystävä pitää oikeasta kädestä kiinni, pussaa käskystä ja jos minä sanon mau, vastaus on wuff. mitä muuta voisin enää elämältä toivoa?

romahdus oli niin typerästä syystä. raivosin vanhempieni kanssa siitä että pitäisikö minun ilmottautua tyttömyyskortistoon joka oli mun mielestä naurettaavaa ihan jo sen takia että mulla on kaksi työsopimusta ja varma opiskelupaikka syksyllä. huoh. diapam helpotti ja olo on rauhallinen levollinen ja silti itkettää.

mun maailma on kuin uusi maailma. sain lukion suoritettua kunnialla loppuun, seisoin kahdella jalalla lakkiaisissa hymyilin muiden joukossa katse kohti tulevaisuutta ja sinä päivänä mä oikeasti ajattelin että mahdollisuuksia on miljoonittain mun edessä ja että se mitä oon pitänyt elämäni loppuna onkin seuraavan jakson alko, ja seki mun on koettava. täynnä halua intoa toivoa uskoa kaikkea sitä mitä luulin etten enää koskaa kohtaa.

poikaystävä on tukenut mua ensimmäisestä sekunnista viimeiseen ja vaikka mulla ja pojalla olisi tullut neljä vuotta täyteen tässä kuussa vietinkin toisen ihmisen kanssa puolta vuotta ja se tuntui paremmalta kun mikään. täysjärkinen, selkeä ihminen on se mitä minun elämäni on kaivannut. syksyllä meitä odottaa muutto yhteiseen yksiöön ja opiskelupaikankohtalo selviää muutaman viikon päästä, muuten joudun ottamaan suunnaksi mikkelin.

paha-olo itku ja suru alkaa helpottaa kun ajattelen mitä syksy tuo tullessaan joka on käsittämätöntä kun ennen toivoi ajan pysähtyvän ettei tarvisi elää enää seuraavaa päivää