eilen istun alas jaakon kanssa. katsoin sitä silmiin ja vuodatin
sydämmeni sille. kaikki erosta siihen johtaneista syistä ikävästä
illasta ja siitä kuinka minua kohtaan on tehty vääryyttä. aina puhutaan
siitä että jos mies lyö naista naisen pitää ymmärtää että vika on
miehessä eikä naisessa. lopulta jäi kuitenkin sellainen olo, että se
oli minun syytäni. minä käyttäydyin väärin joka johti ikäviin
tilanteisiin ja katkenneisiin kylkiluihin. parasta keskustelussa oli
kuitekin sen aikuismaisuus. ei typeriä huutoja tai turhia itkuja. ekaa
kertaa kahteen vuoteen annoin jaakon koskea minua, pitää kädestä
kiinni. se tuntui helpottavalta. ei pidä ymmärtää väärin, ei jaakko
minua syyllistänyt ollenkaan, otta syyn itsellensä pyyteli anteeksi ja
ylitti selitellä sitä että ei ymmärrä miten on ollut noin järjetön.
annoin anteeksi halasin ja sanoin että maailmassa tapahtuu ikävämpiäkin
asioita. ottaen huomioon että myöhemmin poika veti jaakko kyseisestä
syystä turpaan on hänkin asian tiimoilta kärsinyt. en kuitenkaan olisi
halunnut että poika olisi toiminut kyseisellä tavalla, ei se oikeasti
mitään auttanut.
tällä se ei kai lue, joten pitää mainita että seurustellaan pojan
kanssa taas. joululomalla oli epämääräistä haparointia pimessä
itkemistä sopimista sovintoseksiä sellaista mitä olen kaivannut eniten.
poika on taas poissa miljoonien kilometrien päässä ja kaipuu on kova,
mutta se tulee yllättävän usein mun luo pussaa halaa ja kaikki tuntuu
oikealta. en itke enää läheskään niin paljon. elämä on harmonisempaa
kun vanhatkin sotkut on sovittu. koulussa olen käynyt sopivasti, ensi
vuonna pääsen kirjoitamaan jos hyvä tuuri käy, vaikka käyhän se sitten
kahdenkin vuoden päästä. ei minulla ole mitään kiirettä minnekkään
jatko-opiskelemaan vielä.
poika pyysi että muutettaisiin
yhteen mutta en ole ollenkaan varma. olen kuitenkin aika nuori, poika
paljon vanhempi mutta toivoisin että se ymmärtäisi minun tarvetta olla
kotona vielä jonkun aikaa. mutta ehkä kun lopulta saan poikani
asettumaan helsinkiin aika saattaa tuntua sitten oikeammalta ja me
muutetaan yhdessä jonnekin yksiöön polttamaan tupakkaa lattialle ja
pussailemaan milloin halutaan. kun asiaa miettii ja miettii se tuntuisi
ainoalta oikealta ratkaisulta, mutta toisaalta kun ollaan
realistisempia niin se on aika kaukainen haave. ottaen kaikki sotkumme
huomioon voisin jopa epäillä että siitä ei tulisi mitään. olen silti
toivottoman epäterveellisesti rakastunut. minä en voi sille enää mitään.
sunnuntai, 18. maaliskuu 2007
Kommentit