eilen istun alas jaakon kanssa. katsoin sitä silmiin ja vuodatin sydämmeni sille. kaikki erosta siihen johtaneista syistä ikävästä illasta ja siitä kuinka minua kohtaan on tehty vääryyttä. aina puhutaan siitä että jos mies lyö naista naisen pitää ymmärtää että vika on miehessä eikä naisessa. lopulta jäi kuitenkin sellainen olo, että se oli minun syytäni. minä käyttäydyin väärin joka johti ikäviin tilanteisiin ja katkenneisiin kylkiluihin. parasta keskustelussa oli kuitekin sen aikuismaisuus. ei typeriä huutoja tai turhia itkuja. ekaa kertaa kahteen vuoteen annoin jaakon koskea minua, pitää kädestä kiinni. se tuntui helpottavalta. ei pidä ymmärtää väärin, ei jaakko minua syyllistänyt ollenkaan, otta syyn itsellensä pyyteli anteeksi ja ylitti selitellä sitä että ei ymmärrä miten on ollut noin järjetön. annoin anteeksi halasin ja sanoin että maailmassa tapahtuu ikävämpiäkin asioita. ottaen huomioon että myöhemmin poika veti jaakko kyseisestä syystä turpaan on hänkin asian tiimoilta kärsinyt. en kuitenkaan olisi halunnut että poika olisi toiminut kyseisellä tavalla, ei se oikeasti mitään auttanut.

tällä se ei kai lue, joten pitää mainita että seurustellaan pojan kanssa taas. joululomalla oli epämääräistä haparointia pimessä itkemistä sopimista sovintoseksiä sellaista mitä olen kaivannut eniten. poika on taas poissa miljoonien kilometrien päässä ja kaipuu on kova, mutta se tulee yllättävän usein mun luo pussaa halaa ja kaikki tuntuu oikealta. en itke enää läheskään niin paljon. elämä on harmonisempaa kun vanhatkin sotkut on sovittu. koulussa olen käynyt sopivasti, ensi vuonna pääsen kirjoitamaan jos hyvä tuuri käy, vaikka käyhän se sitten kahdenkin vuoden päästä. ei minulla ole mitään kiirettä minnekkään jatko-opiskelemaan vielä.

poika pyysi että muutettaisiin yhteen mutta en ole ollenkaan varma. olen kuitenkin aika nuori, poika paljon vanhempi mutta toivoisin että se ymmärtäisi minun tarvetta olla kotona vielä jonkun aikaa. mutta ehkä kun lopulta saan poikani asettumaan helsinkiin aika saattaa tuntua sitten oikeammalta ja me muutetaan yhdessä jonnekin yksiöön polttamaan tupakkaa lattialle ja pussailemaan milloin halutaan. kun asiaa miettii ja miettii se tuntuisi ainoalta oikealta ratkaisulta, mutta toisaalta kun ollaan realistisempia niin se on aika kaukainen haave. ottaen kaikki sotkumme huomioon voisin jopa epäillä että siitä ei tulisi mitään. olen silti toivottoman epäterveellisesti rakastunut. minä en voi sille enää mitään.