tasan vuosi sitten makasin pojan vieressä sairaala sämgyllä. sillä oli luisemmat kylkiluut kun ikinä se oli heikkona täysin hiljainen sairas kuin mikä. se kuitenkin piti mua sylissä viimeisillä voimilla ja jotenkin sen luurangosta jonka sisällä oli sykkivä sydän viestitti että se sydän morsettaa mulle. kaiken sen epätoivon keskellä pitkästä aikaa tunsin itseni onnelliseksi ja kunnes kuolema meidät erottaa todelta vaikka sillä hetkellä oltiin lähempänä kuolemaa kun koskaan aikaisemmin.

kolmas vuosipäivä sentään sujui mukavasti. kymmenen kiloa painavampana poika jaksaa pitää kädestä kiinni ja viedä ulos syömään. pussailla pitkin katuja ja silitellä pojan omassa sängyssä. päivä päivältä kuitenkin tuntuu siltä että poika rakastaa enemmän ja enemmän ja jokaisena päivänä mä irtaannun. pojan teoissa on liiallisen yrittämisen makua ja kai se kertoo jo jotain jos mä olin laittaa sen kiertoon toisen takia viikon hullaantumisen jälkeen tosta vaan kolmen vuoden kaksilona olemisen jälkeen. ärsyttää kun kaikki menee tasapainoisesti poika panostaa enemmän kuin koskaan ja mä vaan haluan pois pakoon en tiedä. sitoutumiskammo iskee pelkäsin kuollakseni että poika pyytää naimisiin. en tahdo kasvaa aikuiseksi en tahdo naimisiin en tahdo mitään. kielsin meidän kihlat lapsellisena pelleilynä minä en tahdo olla kahlittu minä en tahdo olla se jolle kaikki nauraa.

kunpa minä olisin normaali