kaikki on vaikeaa mikään ei oikein luista ja ei naurata ollenkaan. olen istunut viikkokausia sairaala sängyllä kaverin luona itkua nieleskellen. eilen se ei enää jaksanut puhua. yritin jutella niitä näitä hauskoista tapahtumista yleisestä menosta elämästä. välillä se nyökkäili tuhahti tai jotain mutta kyllä mä näin että se oli uupunut ja tahtoi vaan nukkua. pelottaa että sillä ei ole enää elämänhalua. sitä kuulema kyllästyttää kun ihmiset hokee ja hokee että kaikki kääntyy oikein ja että kyllä oikeanlainen munuainen löytyy ajallaan. mä tiedän että se ei enää jaksa ja mua pelottaa.

ei mua huvitakkaan kirjottaa. ehkä joku toinen päivä, sen verran kuitenkin että mun oma henkilökohtainen elämä on ehkä vähän parassa järjestyksessä.