mulla on mennyt niin pitkään aivan käsittämättömän hyvin. yli puoli vuotta hymyillen onnellisena toisen ihmisen rinnalla, tasa-arvoisena kumppanina ja jotenkin olin tyydyttäytynyt aivan liikaa siihen että elämä on harmoniaa.

romahdus oli niin typerästä syystä. raivosin vanhempieni kanssa siitä että pitäisikö minun ilmottautua tyttömyyskortistoon joka oli mun mielestä naurettaavaa ihan jo sen takia että mulla on kaksi työsopimusta ja varma opiskelupaikka syksyllä. huoh. diapam helpotti ja olo on rauhallinen levollinen ja silti itkettää.

mun maailma on kuin uusi maailma. sain lukion suoritettua kunnialla loppuun, seisoin kahdella jalalla lakkiaisissa hymyilin muiden joukossa katse kohti tulevaisuutta ja sinä päivänä mä oikeasti ajattelin että mahdollisuuksia on miljoonittain mun edessä ja että se mitä oon pitänyt elämäni loppuna onkin seuraavan jakson alko, ja seki mun on koettava. täynnä halua intoa toivoa uskoa kaikkea sitä mitä luulin etten enää koskaa kohtaa.

poikaystävä on tukenut mua ensimmäisestä sekunnista viimeiseen ja vaikka mulla ja pojalla olisi tullut neljä vuotta täyteen tässä kuussa vietinkin toisen ihmisen kanssa puolta vuotta ja se tuntui paremmalta kun mikään. täysjärkinen, selkeä ihminen on se mitä minun elämäni on kaivannut. syksyllä meitä odottaa muutto yhteiseen yksiöön ja opiskelupaikankohtalo selviää muutaman viikon päästä, muuten joudun ottamaan suunnaksi mikkelin.

paha-olo itku ja suru alkaa helpottaa kun ajattelen mitä syksy tuo tullessaan joka on käsittämätöntä kun ennen toivoi ajan pysähtyvän ettei tarvisi elää enää seuraavaa päivää