on kovin vaikeaa kun ympärillä on kaksi sataa uutta ihmistä. lukion alku oli tarpeaksi paha, vaikka uusia oli siinä vaiheessa varmaan neljäsosa siitä mitä nyt olen joutunut kohtaamaan. miten kertoa muutaman kuukauden tuntemillee ihmisille, että minä olen täysi sekopää joka ei kestä päivääkään ilman lääkettä. miten kertoa että minä olen yrittänyt tappaa itseni ja ajattelut joka päivä että tässä ei ole enää mitään järkeä. vaikka elämä olisi kuinka tasapaksua tai jopa onnea silti minä olen sama ihminen kun aina, se joka saattaa jäädä hetkeen silmät lasittuneena, se joka ei vain aina jaksa.

pitkästä aikaa koko maailma tuntuu ylivoimaiselta. tässä on oltu hymy suin jo vuoden joten ehkä on itkemisen aika . suurin tragedia on poikaystävän muutto turkuun, minä en ole se ihminen joka harrastaa kaukosuhteita. edellisen pojan lähdettyä muutamaksi kuukaudeksi rapakon taakse hajosin pahemmin kuin koskaan. toisaalta sain silloin ekan mania/masennus duoni joten ehkä siinä osa syy sen aikaiseen pohjaan. mutta nyt menen sinne suuntaan taas ja kovaa. mikään ei huvita kaikista vähiten opiskelu. mieleni tekisi jäädä sänkyyn makaamaan death cabia kuuntelemaan ja pientä pörröistä koiraa silittelemään. tänään minä en vain jaksa, katsotaan uudestaan huomenna.