Vuodet - ne vain menee. Ja elämä menee eteenpäin. Se oli mulle nuorena niin vaikeaa. Miten muut saattoi mennä eteenpäin ja minä vain istuin keskellä lattiaa ja halusin kuolla. Minä vain makasin sängyssä ja tuijotin kattoon enkä saanut henkeä. Mutta niin vaan muiden elämä meni eteenpäin. Meni oikeasti minunkin, sillä olisi valetta  väittää muuta. Minä tein, saavutin, näin. Minusta tuli aikuinen. Se suru, jota 16-vuotiaan surin, on lähes-täysin-melkein kadonnut minusta. Löydän sen mielentilan olessani yksin, joskus keskellä yötä se alkaa hiipiä. Niinä öinä kuin en vaan saa unta. Silloin minä saatan tuijottaa kattoon ja surra elämääni ja niitä virheitä joita on vuosien varrella tullut tehtyä yksi jos toinenkin. 

Olen viimeiset kaksi vuotta leikkinyt veljeni kanssa kuolemanleikkia. Ainoa vain se en ole minä, jolla on diagnoosi ja halu kuolla. Niin ne osat vain kääntyi ja se perheen "parempi" lapsi sairastui. Tuntui perverssiltä, että se olin minä, joka valvoi sen puhelimen kanssa peläten että nyt se meni ikkunasta. Ei se mennyt. Onneksi. Salaa toivon, että veljeni ymmärtäisi minua paremmin ja tajuaisi sitä mustuutta mitä minussa on. Hetken ehkä tajusikin. Mutta kuolemanleikki on niin haudan vakava asia, että sitä ei ehkä ole syytä toivo kenellekään siinä toivossa, että mekin osattaisiin olla veli ja sisar joskus. Sen sijaan, että minua ymmärrettäisiin toivon kyllä veljelle onnea, iloa ja sitä että päässä pauhaa.

Entä minä? Minä olen maisteri-ihminen. Naurettavaa. Minä olen työllistetty. Naurettavaa. Minulla on edelleen se poika, jonka perässä kaaduin Onnelan portaat vuonna 2009. Naurettavaa. Tosin sitä poikaa en ole nähnyt moneen vuoteen. Minä lähdin, hän lähti ja niin meidän kaksilosta tuli yksi ja puoli. Puolikas on se satunnainen skype -puhelu, whatsap -viesti ja muutaman kuukauden välein livenä heitetyt femmat. Raskasta elämää tämäkin. Mutta ehkä sitä vanhemmiten tajuaa, että itsenäisyys on onni. Minä en tarvitse sinua, mutta olen onnellisempi sinun kanssa. Minä vihaan välimatkaa ja vierautta ja sitä että sinä et tunne enää minua, mutta oi kun minun maailman pyörii meidän kohdatessa.

Tämäkin päättynee tänä kesänä. Mutta kuka tietää. Minä vihaan Suomea, vaikka rakastan Helsinkiä. Rakastan kesä-Helsinkiä niin paljon, että voisin jopa harkita jääväni. Mutta jalat vie ja minä tahdon mennä. Kävellä paljain jaloin pitkin Aleksanterinkatua, hypätä laivaan ja lähteä. Mutta valehtelen, en minä kävele enää paljain jaloin. Ei se sovi maisterisihmiselle. Typerä maisteruus, joka pakottaa vaihtamaan ulkonäon, myymään sielun asianajomaailmaan ja esittämään, että mua kiinnostakaa p**kaakaan teidän asiat. Antakaa mulle rahaa huutaa entinen hippityttö, joka rakasti leijona-tukkaista poikaansa niin paljon. 

Vaikka tuntui, että elämä eteni ja minä pysähdyin, niin siinä se menikin. Huomaamatta.