Siitä kun mä hengitin viimeksi normaalisti on kohta vuosi. Meidän erosta on kohta vuosi. HAH huijaan. Ei me olla me. Me ollaan sinä ja minä, minä joka joutuu jatkamaan elämääni ilman sinua. Öisin tuijotan kattoon ja mietin miten joku tekee toiselle ihmiselle noin. Kuka tulee viereen joka yö kun pitää tuollaista salaisuutta? Kuka elää itsensä kanssa kun pyörittää kahta naista? Sinä rakastit minua - paska puhetta. Minä olen varavaihtoehto! Huraa! Huutakamme onnesta, että minä en kelvannut mutta minua ei voinut jättää, ajatella jos lääkäri-mies olisi jäänyt yksin. Juustoraastin sydämellä kun kuusi kuukautta erosta sain viestin "oli se parisuhde ihan kiva sittenkin". Haista paska sanon minä.

Morissey on tosin oikeassa - sinä tapoit minut - minä annan anteeksi. Vastaan jokaiseen viestiin, teen kaikkeni, että sinä et unohda minua. Sinä teit minusta ikuisesti viallisen. Sinä teit minusta tytön, jolla on painolastia enemmän kuin yksin jaksaa kantaa. Minä tapaan poikia. Minä panen poikia. Minä rakastan poikia. Hulluna huudan perään - ole minun! Ja voi niitä poikia on. Mutta kun ne ei ymmärrä. Ymmärrä, että minä olen rikki, poikki ja ainoastaan puolikas ihminen. En ole enää mitään, eikä minua saa ehjäksi. Ole hyvä ja yritä rakastaa, muttei siitä tule mitään.

Oli rankkaa olla 15-vuotias ja rakastunut, mutta ei se näin 25-vuotiaana ole yhtään helpompaa. Elämä anna armoa, minä en enää jaksa.