Tämä päiväkirja naurattaa minua. Tännekö minä olen elämäni rakkaudet säilönyt? Täältähän se on luettavissa täysin - kyllähän minä aina tiesin, että milloin mikäkin suhde tekee kuolemaa. Ei sitä vaan voinut silloin itselleen myöntää. Nyt aikuisena, AIKUISENA, voin sen tästä rivien välistä lukea, kuinka sydämeen sattui ja tiesin, että toinen kävelee pois minätahansa hetkenä.

Mutta kuulkaas - jälleen olisi ilmoitusasiaa. On sitä miehissä taas oltu. Kun eihän sitä osaa olla yksin kun on koko elämänsä ollut kaksin. Ehkä aikuisuuden myötä arvostaa vaan kuitenkin sitä kaksin oloa niin paljon enemmän. Ymmärtää, että kaksin on sinä ja minä ja me, eikä minä edellä. Olen kipuni kärisnyt ja on tässä kuule muakin satutettu, mutta ehkä sitä ihminen osaa myös paremmin vanhempana arvioida omia toimintamallejaan. Nyt minä tiedän mitä tehdä ja miten toimia. Olkoon nämä kaikki aiemmat olleet siis harjoitusta!

Ja näin saavumme pääsuoritukseen, kauden huipentumaan, tähän kilpailuun, jonka elämässä aion voittaa. Mies numero 4. Hän minua rakastaa ja minä häntä. En hulluna, mutta koko sydämestä. Hesarissa luki osuvasti - nuoruuden jälkeen ymmärtää, että jos aina vaan rakastuu siten, että jalat menee alta, niin eihän siinä käy muuta kun lyö päänsä asfalttiin. Minä siis lupaan rakastaa sinua mies numero neljä koko loppuelämäni intohimoisesti. Lupaan olla tasa-arvoinen kumppani. Lupaan siivota jälkeni. Lupaan etten mäkätä. Lupaan huomioida sinut ja olla joustava. Mutta koskaan ikinä minä en aio enää hakata päätäni seinään.

Olkoon mies numero neljä viimeinen. Kunnes kuolema meidät erottaa. Sattuipas tässä niin, että menimme naimisiin.