Tämä päiväkirja naurattaa minua. Tännekö minä olen elämäni rakkaudet säilönyt? Täältähän se on luettavissa täysin - kyllähän minä aina tiesin, että milloin mikäkin suhde tekee kuolemaa. Ei sitä vaan voinut silloin itselleen myöntää. Nyt aikuisena, AIKUISENA, voin sen tästä rivien välistä lukea, kuinka sydämeen sattui ja tiesin, että toinen kävelee pois minätahansa hetkenä.

Mutta kuulkaas - jälleen olisi ilmoitusasiaa. On sitä miehissä taas oltu. Kun eihän sitä osaa olla yksin kun on koko elämänsä ollut kaksin. Ehkä aikuisuuden myötä arvostaa vaan kuitenkin sitä kaksin oloa niin paljon enemmän. Ymmärtää, että kaksin on sinä ja minä ja me, eikä minä edellä. Olen kipuni kärisnyt ja on tässä kuule muakin satutettu, mutta ehkä sitä ihminen osaa myös paremmin vanhempana arvioida omia toimintamallejaan. Nyt minä tiedän mitä tehdä ja miten toimia. Olkoon nämä kaikki aiemmat olleet siis harjoitusta!

Ja näin saavumme pääsuoritukseen, kauden huipentumaan, tähän kilpailuun, jonka elämässä aion voittaa. Mies numero 4. Hän minua rakastaa ja minä häntä. En hulluna, mutta koko sydämestä. Hesarissa luki osuvasti - nuoruuden jälkeen ymmärtää, että jos aina vaan rakastuu siten, että jalat menee alta, niin eihän siinä käy muuta kun lyö päänsä asfalttiin. Minä siis lupaan rakastaa sinua mies numero neljä koko loppuelämäni intohimoisesti. Lupaan olla tasa-arvoinen kumppani. Lupaan siivota jälkeni. Lupaan etten mäkätä. Lupaan huomioida sinut ja olla joustava. Mutta koskaan ikinä minä en aio enää hakata päätäni seinään.

Olkoon mies numero neljä viimeinen. Kunnes kuolema meidät erottaa. Sattuipas tässä niin, että menimme naimisiin.

Siitä kun mä hengitin viimeksi normaalisti on kohta vuosi. Meidän erosta on kohta vuosi. HAH huijaan. Ei me olla me. Me ollaan sinä ja minä, minä joka joutuu jatkamaan elämääni ilman sinua. Öisin tuijotan kattoon ja mietin miten joku tekee toiselle ihmiselle noin. Kuka tulee viereen joka yö kun pitää tuollaista salaisuutta? Kuka elää itsensä kanssa kun pyörittää kahta naista? Sinä rakastit minua - paska puhetta. Minä olen varavaihtoehto! Huraa! Huutakamme onnesta, että minä en kelvannut mutta minua ei voinut jättää, ajatella jos lääkäri-mies olisi jäänyt yksin. Juustoraastin sydämellä kun kuusi kuukautta erosta sain viestin "oli se parisuhde ihan kiva sittenkin". Haista paska sanon minä.

Morissey on tosin oikeassa - sinä tapoit minut - minä annan anteeksi. Vastaan jokaiseen viestiin, teen kaikkeni, että sinä et unohda minua. Sinä teit minusta ikuisesti viallisen. Sinä teit minusta tytön, jolla on painolastia enemmän kuin yksin jaksaa kantaa. Minä tapaan poikia. Minä panen poikia. Minä rakastan poikia. Hulluna huudan perään - ole minun! Ja voi niitä poikia on. Mutta kun ne ei ymmärrä. Ymmärrä, että minä olen rikki, poikki ja ainoastaan puolikas ihminen. En ole enää mitään, eikä minua saa ehjäksi. Ole hyvä ja yritä rakastaa, muttei siitä tule mitään.

Oli rankkaa olla 15-vuotias ja rakastunut, mutta ei se näin 25-vuotiaana ole yhtään helpompaa. Elämä anna armoa, minä en enää jaksa.

Ironia - tuo ihana elämän salakavala muoto. Se, joka hyppää ovista ja ikkunoista sisään kun sitä vähiten toivoo. No mitäs tässä sitten tapahtui? Elämäni mies, voi sinä ihana lääkäri-mies ketä uskalsin rakastaa kuusi pitkää ja kaunista vuotta, osoittautui huijaus-mieheksi. Vale-elämäni mies sinä olet. Minä rakastin ja rakastin, juuri sillä innolla ja vilpittömyydellä kun olen 14-vuotiaasta asti osannut. Putkikatse - silmäsairaus, se minulla oli. Petturiksihan hän osoittautui, tai no pettäjäksi lienee se tilannetta kuvaavin termi. Enkä minä edes osannut suuttua. "Ai sinä et ole rakastanut minua enää vuoteen? Ai sinä et ole valmis tyytymään minuun? Ai sinulla on toinen jo toista vuotta?" Sepä mukava sanoin minä, ja pakkasin tavarani.

Ja näin sitä tiputtiin kovaa ja rytinällä. Ihan aidosti ei olisi tehnyt mieli nousta sängystä enää ikinä. Ihan aidosti mietin, että jos nyt hyppään tosta parvekkeelta ja olen vain läntti asfaltissa, niin ketä kiinnostaa? Mutta kun ikävuodet alkaa olemaan lähempänä viittäkymmentä kuin syntymää, niin sitä ymmärtää, että hetken se vain kirpaisee. Dramatiikka olkoon nuoruuden kuvio.

Ja voi, kuinka se kirpaiseekaan. Erityisesti aamuviideltä herätessä tuijottamaan kattoa ja miettimään, mitä minä tein väärin? Ei valemies, vaan minä. Mitä minä tein ettei minulla ole enää minua, sinua ja meitä. On vain minä yksin ja sinä kaksin tai kolmin, mistä minä niistä naiskuvioista tiedän. Onhan tässä ennenkin erottu, mutta ei avoliitosta. Ei elämäni liitosta. Ei miehestä, jonka eteen olisi tehty ihan mitä vaan. Toisaalta perverssiähän se on, että toinen tekee mitä huvittaa ja minä ulisen. Ulisen loputtomasti niin kuin rakastunut stereotyyppinen alistettu tyttö. Minä, jonka palvelukset per tunti maksaa toistasataa, itken ja ulisen keskellä olohuoneen lattiaa kun "se poika ei tykkääkään musta". Niin pitkälle on tultu, mutta toisaalta ei ollenkaan. Huraa elämää, toistat vaan samaa ja samaa kuviota.

No mutta, better luck next time. Neljäs kerta ei varmaa totuutta sano, mutta ehkäpä se kirpaisee joka kerta ihan hieman vähemmän.

Minä palaan tänne yllättävän usein. Luen sen mitä elämäni on pitäny joskus sisällään ja mietin, oliko asiat noin. Olinko minä noin sekaisin ja avuton, toivottoman rakastunut ja epätoivoinen? Asiat koetaan aina niin voimakkaasti siinä hetkessä, ehkä seuraavassa ne jo unohtuu. Voi kun minä en olisi kärsinyt niin paljon. On kovin vaikeaa olla teini-ikäinen ja sydän särkynyt. Se riipii ja kalvaa ja jättää jälkensä. Tämä päiväkirja muistuttaa minua teistä pojat.

Poika, jolla oli leijonan tukka ja kylkiluut paistoivat t-paidan läpi. Poika, josta tuli juuri sellainen kuin ajattelin, hyvä sydäminen ja sympaattinen. Leijonan tukka heiluen poika jatkanee elämäänsä. Minä en tiedä. Minä tiedän, että poika valmistui ylioppilaaksi, meni ammattikorkeakouluun ja löysi suloisen tytön. Minua sattuu kun ajattelen sitä tyttöä, mutta heidän kaksilonsa on parempi kun meidän oli. Ei se enää satu minun sydämeen, vaikka silloin kun asiasta kuulin, silloin ulistiin ja ulistiin.

Herrasmies numero kaksi - hän ei ollut napakymppi. Voi kun minua sattui. Sattui vuodet sen jälkeen. Edelleen kun ajattelen nousee niskavillat pystyyn. Miten sinä kehtasit kohdella minua noin ja samalla väittää että rakastat? Sinulla ei mene hyvin, ja siitä minä olen salaa onnellinen. Anna kun hypin tässä tasajalkaa ilon tanssia. Sinulle en toivo mitään. Tästä vihasta on teini-ikä kaukana, tässä jaetaan vuosien patoumat, ole hyvä ja vaihda puolta kun kävelet kadulla minua vastaan.

Ja palataan, koska third time's the charm. Mies, joka käveli juottolassa minua vastaan. Mies, joka kieltäytyi rakastamasta ylevien syiden takia. Mies, jonka takia hakkaan päätä seinään, vaikka joka päivä. Mies, joka on aina huolellin siitä, että hän rakastaa minua asteen vähemmän. Mies, jonka vierestä herään onnellisena. Yhteisiä vuosia viisi, joista muutama eri maissa. Miten joku niin läheinen onkin niin etäinen? Ei me osata olla kaksilo, ei meillä ole symbioosia. Meillä on kuulkaas veljet ja siskot aikuisten parisuhde. Huraa, huraa ja huraa! Siivoa sinä pyykit lattialta niin ehkä tänään illalla halitaan. Voi tätä maisteri-ihmisen elämää. Niin helvetin yksinäistä ja kurjaa, mutta hei minä elän elämää! 13 h päivässä toimistolla ja loput kotona nukkuessa. Otetaanko pitkäveto, yksi risti kaksi, koska minun elämäni mies kävelee ulos?

Vuodet - ne vain menee. Ja elämä menee eteenpäin. Se oli mulle nuorena niin vaikeaa. Miten muut saattoi mennä eteenpäin ja minä vain istuin keskellä lattiaa ja halusin kuolla. Minä vain makasin sängyssä ja tuijotin kattoon enkä saanut henkeä. Mutta niin vaan muiden elämä meni eteenpäin. Meni oikeasti minunkin, sillä olisi valetta  väittää muuta. Minä tein, saavutin, näin. Minusta tuli aikuinen. Se suru, jota 16-vuotiaan surin, on lähes-täysin-melkein kadonnut minusta. Löydän sen mielentilan olessani yksin, joskus keskellä yötä se alkaa hiipiä. Niinä öinä kuin en vaan saa unta. Silloin minä saatan tuijottaa kattoon ja surra elämääni ja niitä virheitä joita on vuosien varrella tullut tehtyä yksi jos toinenkin. 

Olen viimeiset kaksi vuotta leikkinyt veljeni kanssa kuolemanleikkia. Ainoa vain se en ole minä, jolla on diagnoosi ja halu kuolla. Niin ne osat vain kääntyi ja se perheen "parempi" lapsi sairastui. Tuntui perverssiltä, että se olin minä, joka valvoi sen puhelimen kanssa peläten että nyt se meni ikkunasta. Ei se mennyt. Onneksi. Salaa toivon, että veljeni ymmärtäisi minua paremmin ja tajuaisi sitä mustuutta mitä minussa on. Hetken ehkä tajusikin. Mutta kuolemanleikki on niin haudan vakava asia, että sitä ei ehkä ole syytä toivo kenellekään siinä toivossa, että mekin osattaisiin olla veli ja sisar joskus. Sen sijaan, että minua ymmärrettäisiin toivon kyllä veljelle onnea, iloa ja sitä että päässä pauhaa.

Entä minä? Minä olen maisteri-ihminen. Naurettavaa. Minä olen työllistetty. Naurettavaa. Minulla on edelleen se poika, jonka perässä kaaduin Onnelan portaat vuonna 2009. Naurettavaa. Tosin sitä poikaa en ole nähnyt moneen vuoteen. Minä lähdin, hän lähti ja niin meidän kaksilosta tuli yksi ja puoli. Puolikas on se satunnainen skype -puhelu, whatsap -viesti ja muutaman kuukauden välein livenä heitetyt femmat. Raskasta elämää tämäkin. Mutta ehkä sitä vanhemmiten tajuaa, että itsenäisyys on onni. Minä en tarvitse sinua, mutta olen onnellisempi sinun kanssa. Minä vihaan välimatkaa ja vierautta ja sitä että sinä et tunne enää minua, mutta oi kun minun maailman pyörii meidän kohdatessa.

Tämäkin päättynee tänä kesänä. Mutta kuka tietää. Minä vihaan Suomea, vaikka rakastan Helsinkiä. Rakastan kesä-Helsinkiä niin paljon, että voisin jopa harkita jääväni. Mutta jalat vie ja minä tahdon mennä. Kävellä paljain jaloin pitkin Aleksanterinkatua, hypätä laivaan ja lähteä. Mutta valehtelen, en minä kävele enää paljain jaloin. Ei se sovi maisterisihmiselle. Typerä maisteruus, joka pakottaa vaihtamaan ulkonäon, myymään sielun asianajomaailmaan ja esittämään, että mua kiinnostakaa p**kaakaan teidän asiat. Antakaa mulle rahaa huutaa entinen hippityttö, joka rakasti leijona-tukkaista poikaansa niin paljon. 

Vaikka tuntui, että elämä eteni ja minä pysähdyin, niin siinä se menikin. Huomaamatta.