Monta vuotta on kulunut viime kerrasta. Mitä minä olen tehnyt? Olen eronnut, ihastunut, tapaillut, pussaillut, ollut yksin, kaksin, kasvanut aikuiseksi ja jäänyt taas yksin. Tapasin ensimmäisen pojan, jota tämä blogi käsittelee lähinnä, viimeksi vuosi sitten kesällä. Sydän hakkasi kovaa ja päässa pauhasi aivan kuten lukio-ikäisenä. Voi kun sitä silloin rakasti. Ja salaa rakastaa vieläkin. Oi jospa olisin sen pojan tavannut nyt, olisiko siitä tullut sillon jotain? Tuskin, meidän maailmat on liian erilaiset. SIlti ihana-ihana-ihana poika se on. 

En minä kuitenkaan pojan perään itke. Tuhannen promillen humalassa tutustuin nykyiseen mieheen. Katsoin kerran, naurahdin ja juoksin jonnekin. Kuukausi myöhemmin sama juttu. Toinen kuukausi, meistä tuli ystäviä. Puoli vuotta myöhemmin heräsin miehen vierestä, enkä kertaakaan sen jälkeen ole muualta herännyt. Puolitoista vuotta myöhemmin alkoi meidän kotileikki. Niin kovin erilaista kun sitä lukiolaisena kuvitteli. Päässä pyöri silloin vapaus, ja oikeus päättää omista tekemisistä. Meillä on arki. Arki on silti parasta mitä tiedän. Voi mies <3 Toisen rakastaminen on niin helppoa. 

Minä olen aina rakastanut intohimoisesti. Se pelottaa minua niin paljon. Jokaisen miehen kanssa olen ollut menossa naimisiin, aivan kuten nykyisenkin. Entä jos meilläkään ei toimi? Entä jos tämä ei ole se oikea? Pitäisikö minun olla oma itsenäinen itseni ennen kuin voin olla kaksi toisen kanssa. En tiedä. Rakkaus vie eteenpäin ilman järkeä. 

20-vuotiaana minä olen ollu kerran kihloissa, kolmessa pitkässä parisuhteessa, päässyt ylioppilaaksi, valmistunut oikeustieteen notaariksi, ollut avovaimo, kaksi kertaa psykiatrisessa hoidossa, vieläkin avohoidossa, yrittänyt päättää elämäni ja seissyt kahdella jallalla katse kohti tulevaisuutta ja todennut olevani onnellinen. Liian paljon liian vähässä ajassa. Itseäni tässä kai voi vain syyttää. Toivon koko sydämestäni, että tulevaisuus olisi lempeä.