elämän hienouden hehkuttaminen on kaikkea muuta kuin minun tapaistani mutta silti koen suurta tarvetta kertoa, että kaikki on paremmin kuin koskaan, paremmin kuin ikinä muistan asioiden olleen. Minä olen itselleni todiste siitä että riippumatta kuinka pohjalle saattaa vajota ja tulevaisuus tuntua niin lohduttomalta että elämän loppuminen olisi parempi ajatus kuin mikään muu, silti sieltä voi nousta. minä vien converseni kävelylly pitkin porthaniaa 31.8 alkaen. ihminen, jonka lukionkäynti oli säällittävää itkemistä tyttöjen vessassa omaa vapaata sen takia että pää ei kestä kun toinen ei ole vieressä, sai paksun kirjeen postissa ja on kaikkien yllätykseksi oikeustieteen ylioppilas.

rankat ovat ajat olleet ja helpoa ei se jatkossakaan tule olemaan. se muistuttaa mua pitää jalat maanpinnassa vielä on turha juhlia, turha heittää lääkkeet seinään ja juost kirkuen ympäri helsinkiä, minä olen terve, minä olen ensimmäistä kertaa sitten 14-vuotissyntymäpäiväni vilpittömästi onnellinen. poikaystävä pitää oikeasta kädestä kiinni, pussaa käskystä ja jos minä sanon mau, vastaus on wuff. mitä muuta voisin enää elämältä toivoa?