3 aamua peräkkäin olen herännyt maailman kovimpaan pahaanoloon itkuun ja siihen että aamuyöllä on taas soitettu, ja mä en koskaan opi olla vastaamatta. Toivon että poika soittaisi ja pyytäisi anteeksi, mutta se ei taida olla siihen vielä valmis. sen sijaan se kokee asiat niin että on soveliasta kertoa mulle monta kertaa vihaavansa  mua ja puhua suuresta virheestä muhun rakastumisesta. sen kaiken jälkeen mun pitäisi selvitä tästä koeviikosta mennä kirjottamaan ranskan epäsäännöllisiä verbejä koepaperi täyteen ja hymyillä päälle kun tietää että ei ole mitään mahdollisuuksia päästä läpi. tiistaina istuin ranskankokeessa katsoin paperia itkin painoin pään pulpetille ja odoton yli 2 h että pääsisin pois hengittämään ulos ilmaa joka viilsi keuhkoja jokaisella sisäänvedolla. ensi viikolla uusinnassa on sitten näköjään jo 2 koetta.

poika on suomessa ensi viikon tiistaina sen takia mä enää edes jaksan liikkua Ilman sitä tietoa mä makasin sängyssä miettisin että miten mä kuolen. joku sano joskus että sydänsuruihin ei voi kuolla musta tuntuu siltä että joku päivä mä vielä todistan sen ihmisen vääräksi sillä mun sydäntä sattuu jo niin paljon että tässä ei voi enää elää.

mä valvon kaikki yöt lukien arno kotro sanovat sitä rakkaudeksi ja mietin että mitä rakkautta tässä maailmassa on enää. yöllä ei pysty nukkumaan uni ei vaan tule ahdistus kuitenkin, aamulla kun ei voi nukkua tuntuu siltä että mikään ei ole koskaan ollut näin raskasta.

haluan mennä kuuntelemaan poutasoundia mutta en tahdo mennä ilman poikaani. mä oon pussannut disco ensemblen, poets of the fallin, don johnson big bandin, neljän ruusun ja miljoonan muun bändin keikalla, en mä halua edes kuullua musiikki jos ei saa pussata samalla. mä oon pussanut kuunnellessa mewtä, death cab for cutiea, avoliitto, nirvanaa, placeboa, hothotheatia, yeah yeah yeahssia kuunnellessa jokaisen talon edes  mun kotikadulla tennsihallin kahviossa koulun aulassa keskustassa baarissa stokkankellon alla sängyllä vierekkäin päällekkäin sylissä halaten mä oon pussanut viimesein vuoden aikana jokaisella tavalla jokaista paikkaa ja nyt se on viety multa pois.

ehkä mä rakastan rakkautta. sitä tunnetta kun mahanpohja pyörii niin lujaa että melkein voisi oksentaa. pojassa parasta on se että se saa mun mahanpohjan pyörimään joka kerta kun me nähdään. se saa mut tuntemaan itseni maailman kivoimmaksi tytöksi.

siinä muutkin on oikeassa että helppoa ei ole meilläkään ollut. mun tän kesän tekemiset on ollut jotain aivan liian kamalaa ja mulla ei kai ole enää edes oikeutta vaatia että mua rakastettaisiin. mutta mä kuitenkin olen sitä mieltä että tätä kaikkea ei olisi tapahtunut jos mulle ei olisi annettu jotain syytä. en mä ilman mitään tarkoitusta asioita tehnyt, ei mua voida syyttää tästä kaikesta pojallakin oli asioiden kanssa tekemisensä. jos se päättää yli vuoden rakkauden jälkeen että se haluaa opiskella pois suomesta ei se voi odottaa että mä hymyilen ja sanon minä odotan sinua vaan hysteria kuuluu siihen. oikeasti mä olen liian tunnevammainen tähän kaikkeen.

mä tunnen sen kuinka mä sekoan päivä päivältä enemmän. enää on harvemmin niitä päiviä kun en pääse sängystä ylös korkeintaan tupakalle vaan elämä ja arki sujuu jo paremmin, mutta mitä enemmän me tapellaan riidellään eikä päästä koskemaan sovinnon päätteeksi sitä enemmän mä sekoan. mun maailma hajoaa pieniä palasia kerrallaan nää sotkut syö mut elävältä.

mä vaan haluan poikani takaisin rakastamaan minua niinkuin hän lupasi.